Kuopus

Millainen onkaan kuopukseni..? Aina välillä ihan pysähdyn häntä miettimään. Siis ihan pysähdyn ja keskityn. Koska hänen olemassaolonsa ei ole koskaan ollut samanlaista kuin esikoisen. Esikoista odottaessa oli läsnä paisuva onni ja syvä rauha.
Toki hänen synnyttyään joutui myös kohtaamaan sen tosiasian, että tässä sitä nyt ollaan, lapsiperhe. Eikä entiseen ole paluuta.

Kuopuksen synnyttyä joutui tasapainottelemaan kahden lapsen huomion keskellä. Toki vauva vaan "on" eikä vaadi muuta kuin perustarpeiden täyttämistä. Silti valvominen ja se tunne että revitään joka suuntaan, enkä ole ollenkaan mina itse, vaan joku kone, jota kaksi lasta käyttävät, veivät mehut tehokkaasti enkä niitä aikoja kovinkaan kaiholla muistele. (paitsi että sitkeä vauvakuume nostaa päätään, ajoittain).

Siinä missä esikoinen on ns. helppo, mitä tulee itsensä kolhimiseen ja rehaamiseen, kuopus teki ja tekee sitä senkin edestä. Milloin on musta silmä, milloin on polvi auki. Esikoisen luonne on rauhaa rakastava, mutta välillä niin kiemurainen, ettei siitä ota selvää edes Tokion metrokartta;

 

 

 

 

(Tuolla on muuten käyty ja metrollakin uskallettiin ajella tasan kerran!)

 

Kuopus eri pysy hetkeäkään paikallaan, eikä meteli, meno ja meininki haittaa yhtään. Kolhuja tulee ja kolhuja menee, niitä itketään hetki ja sitten taas jatketaan.

 

Tässä kylvyn jälkeen tutkimassa vehnänorasta:

 

 

Luonnon ihmeet kiinnostavat myös: (kuva metsäretkeltä viime viikonlopulta)