Haastavat iät?

Tässä olen pohdiskellut sellaista, mitkä onkaan lasten haastavimmat iät.. Ekan kanssa tuntuu että joka iässä on vähän kaikkea vääntöä; ensin vauva-ajan suuri tuntematon, valvominen ja kaiken opettelu. Sitten saa juosta herkeämättä perässä ja poimia tupakantumppeja suusta hiekkarannalla. Sitten tulee uhma-ikä...PUUUHHH!! Huh.
Välissä on IHANA 5v. ikä kunnes alkaa 6-vuotiaan esimurkkuikä "sä et mua määrää..." Mitä koulun alku on? Tuntematonta sekin, ei enää sitten kuopuksen kanssa. Esikon kanssa käytiin tutustumassa yhdessä uuteen kouluun. Kun itse muistaa kuinka koulun alku jännitti, olisi ollut ihanaa kun olisi ollut tuollainen samanlainen tutustumiskäynti! Tilat nähty, opet nähty, piha nähty, ja saivat vielä jäätelötkin lopuksi. Kyllä oli pienen tai pienehkön jalan askel kevyt kotimatkalla!

(kuin Myrskyluodon Maija...vahva ja itsenäinen..)


Toinen tuntuu enkeliltä kaksivuotiaaksi saakka. Meno on kova, mutta eikö tällä ole ollenkaan uhmaikää..? Kunnes räjähtää: PAM! Ikää 2 ½ vuotta ja karmea oma tahto. Eikä loppua näy, vielä kun 4-vuotissynttärit häämöttää kesällä. Etta erilaisia.. Nyt vaan tuntuu että ehkä nämä 3 ja 6 v. iät ovat olleet tähän saakka raskaimmat. Johtuen luonnollisesti siitä, että nyt vasta kuopuksella on kunnolla omaa tahtoa ja keskinäisiä kinasteluja tulee luonnollisesti silloin myös enemmän. Toisaalta niihin jokaiseen ei myöskään tarvitse enää puuttua. Lisäksi meillä yhteenotot eivät onneksi ole fyysisiä. Muistelen vaan omaa eloani 2 vuotta vanhemman isoveljen kanssa. Tappelu jatkui vielä kouluiässä.

Tästä sujuvasti matkustamiseen:

Teimme reissun Kroatiaan huhtikuussa, päätimme katkaista Suomen synkän kevään ja lähteä aurinkoon. Olemme olleet kerran aikaisemmin ja pidimme maasta paljon: kaunista, edullista, hyvää ruokaa ja ystävällisiä ihmisiä. Meri... :)

Nyt vaan tuntui ajoittain todella haastavalta. Kuopus ei edelleenkään suostu kulkemaan yksin metallinpaljastusportista vaikka asiaa on briiffattu kotona juurta jaksain.

(Matkalaukkua piti kyllä saada kuljettaa ihan väkisin itse)


Takaisintulomatkalla olin kuumeessa ja flunssassa ja kuopuksen piti ihan vähän potkia edessä olevaa istuinta, koska olin kieltänyt sen etukäteen. Lisäksi lento myöhästyi tunnin kovan myrskyn vuoksi. Huoh, ehkä joskus taas... Toisaalta, olihan se aika ihanaa... Joku joskus sanoi että matkan suunnittelut ja muistot ovat monesti parempia kuin itse matka. Pitäisiköhän tämä paikkansa varsinkin lasten kanssa?